Suomipelit – Kasvava mieli

Kaikkihan alkoi silloin Anno Domini 2006 syksyllä kun aloin pohdiskella että josko sitä tekisi roolipelin. Aluksi olin hyvin innostunut ainaostaan siitä, että kykenin luomaan satunnaisen maailman staattisilla tiedoilla. 10 000 pikseliä molempiin suuntiin tasaista ruohoalankoa. Vastustin jo tällöin sitä, että loisin maan tekstuurit ruudukonomaisesti. Moinen muistutti, ja muistuttaa edelleen, minusta lähinnä koivujen tai metsien tehoviljelyä. Se on rumaa kun hieno metsä kaadetaan ja tilalle istutetaan tasaiset rivit saman näköisiä koivuja ja kaikki muut puut likvitoidaan.. Pianpa maailmaani nousivat ensimmäiset kylät jotka olivat aluksi ainoastaan pieniä olioita jotka tiesivät oman grafiikkansa ja asukaslukunsa, pian myös oman nimensä. Innostuin luomaan satunnaisnimigeneraattorin joka loi nimet kylille. Pian maailmassa tallusteli ihmisiä jotka eivät paljoa toisistaan välittäneet, kunhan kävelivät edestaas. He olivat joukkoja, kasvottomia ihmisjoukkoja. Kauaakaan ei mennyt kun nuo ihmisjoukot alkoivat reagoida toisiinsa liittoutumalla. Pian myös pelaaja ilmestyi heidän näköpiiriinsä. Kohta maailmassa oli metsiä, puita ja kiviä, ja hetken perästä ilmestyivät joet..

Kokeilin tänään tuota vanhaa versiota. Se oli nostalginen. Koodi oli kömpelöä ja ominaisuudet rajatut enkä voisi kuvitella jatkavani sitä. Pelottavan paljon uusia asioita on tuppautunut mieleeni puolessa vuodessa. Eikä ole edes pitkä aika!

Toinen samanlainen ilmiö tuli vastaani silloin kun aloitin koko projektin uudelleen. Testasin vanhaa keskimmäistä versiota ja se tuntui taas vieraalta.

Uudessa maailmassa tulee olemaan kaikki mitä kaipaan! Aina välillä koen realistisuudenhakupuuskia, haluan luoda maailmasta realistisen, mutta kiitokset Luojalle, ymmärrän hetken perästä että työ menee hukkaan jos alan liikaa nysvätä. Suuri ongelma + monia pieniä ongelmia päivässä on edetty tähänkin päivään saakka. Hulppeat ideat pulppuavat mielessä ja aina, jokaisen uuden idean syntyessä, se tuntuu utopialta. "Voi kunpa voisin joskus toteuttaa tuollaisen. Ei siitä mitään kuitenkaan tulisi. Siihen on vielä aikaa." Mutta eri tunne palaa siinä vaiheessa kun idean näkee näytöllä, tietokoneen näytöllä, omana tekeleenä.

Kerron maailmalle, että kesäisin tällaisessa maassa sataa vettä aika ajoin. Käynnistän pelin, kiihdytän aikaa ja huomaan, että pian alkaa vettä sataa. Järvien aallot kimpoilevat näkymättömistä seinistä, lintuja lentelee taivaalla. Syksyllä maisemat ovat punaisia ja ilma viileää, pian sataakin jo lunta ja talvi koittaa. Pitää hakeutua etelään.

Se, että maailmasta luo täysin satunnaisen tuntuisen, silti luojan sääntöjen mukaan tehdyn, on vähän vaikea urakka. Päähän pitää sulloa viitisenkymmentä asiaa samaan aikaan ja käyttää niitä suhteessa toisiinsa.

Tämä pelin tekeminen on sitten palkitsevaa puuhaa. Muistan, kun nuorempana (ja nytkö mukamas olisin vanhempi?) tein peliä. Into tuli ainoastaan siitä tiedosta, että "Pian saan tämän pelin valmiiksi." Nykyään into tulee siitä, että saa jonkun vaikean asian toimimaan, motivaatio kasvaa kuin pieni eläin. Virheistään oppii ja uudet asiat ovat aina hyödyksi.

Maan alle, jälkipolvea jatkamaan.. ahhhhhhh. Tämä juna tulee tasaisesti teitä kohti :)

Tagit

• kasvava maa
• kehitys
• satunnainen