Suomipelit – Dark War II

Jostain pimeyksien syövereistä on noussut kauhistuttava demoneiden armeija, ja maapallon viimeinen toivo ovat salaisen DW X -järjestön uljaat soturit. Yksinäisen sankarin käydessä taistoon pahuuden armeijakuntia vastaan maapallon kohtalo on jälleen kerran vaakalaudalla. Doom kolmosen juoni? Ehei. Kyseessä on Dark Wars-pelin jatko-osa Dark War II, jossa pelaajat lähetetään jälleen kerran niittaamaan loputtomia demoniarmeijoita juonen jäädessä statistin rooliin.

Dark War II on jo senkin tähden hieman omituinen ilmestys, että peli on tehty The Games Factory-ohjelmalla. Yleensähän kaikki TGF ynnä muut pelinteko-ohjelmaviritykset ovat olleet poikkeuksellisen säälittäviä räpellyksiä, mutta DW kakkosessa on jo oikeasti yritystä.

Väkivallallinen vastarinta

Dark War II tarjoaa maailman pelastamisesta haaveilevalle sotaurholle suurehkon kasan toinen toistaan tehokkaampia tuliaseita. Mitään säälittäviä pistooleita ei mukaan ole otettu, kukapa sitä nyt sotaan pelkällä ysimillisellä lähtisi. Sen sijaan oikeita arvoja demoneille pääsee opettamaan jo Doomista tutuilla perusaseilla. Haulikot, singot, rynnäkkökiväärit ja muut mukavat vimpaimet ovat olleet mukana jo sadoissa muissakin peleissä. Mukana on toki myös railgun, laserkivääri sekä melko näyttävä liekinheitin. Neljä kranaattiakin pelistä löytyy. Mitään supermegalaserplasmaydinasefuusiotykkiä ei mukaan ole otettu, vaikka eraser kyllä tyhjentääkin koko ruudun. Siinä on tosin vain kaksi ammusta, joten silläkään ei ihan joka välissä passaa ammuskella. Mukavana yllätyksenä sitä vihoviimeistä lähitaisteluasetta ei olekaan jätetty hyödyttömäksi kapineeksi, vaan jonkunlaista moottorisahaa muistuttava chainsword on melkoisen tehokas oikein käytettynä. Hyvä lisäys on myös se, että aseissa on lippaat. Vaikka automaattihaulikko siis ampuukin mieletöntä sarjaa, ei sillä voi ampua kuin kuusi laukausta putkeen jonka jälkeen seuraakin jo lippaan vaihto.

Aseita hankitaan, kuinkas muutenkaan, rahalla. Ilmeisesti hyperahneet asetehtailijat kokevat maapallon pelastumisen olevan sivuseikka, jos vain on mahdollista kerätä hieman ylimääräistä voittoa. Rahaa aseiden ostamiseen saa sekä kenttiä suorittamalla, että vihollisten silloin tällöin jälkeensä jättämiä dollarinmerkkejä keräilemällä. Viimeisimmissä kentissä pelaajalla on jo suorastaan liikaa rahaa. Pelaajan pystyessä kantamaan vain viittä asetta ja kolmea kranaattiasetta kerrallaan jää rahaa melkein pakolla yli. Ammuksia kun ei tarvitse ostaa, vaan ne täytetään ilmaisiksi kenttien välissä. Ylijäävälle rahalle olisi ollut ihan kiva olla joku käyttötarkoitus, edes sitten vaikka lisäkeston ostaminen. Nyt rahat jäävät vain lojumaan käyttämättöminä.

Erilaisia vihulaisia pelistä löytyy suureksi pettymykseksi vain ja ainoastaan neljä plus tietysti se pakollinen pomohirviö. Kahdella miekalla huitovien luurankojen ja kahdella pistoolilla ampuvan kammotusten lisäksi mukana on myös lentävä kranaatteja viskova hirviö, sekä suurehko hyppivä demoni jolla on viikatteen terät kynsien tilalla. Vihollisten vähäisen määrän vuoksi pelaaminen rupeaa maistumaan puulta melko pian. Samojen hirviöiden kentästä toiseen jatkuva lahtaaminen ei nimittäin mitään kovin hauskaa puuhaa loppujen lopuksi ole.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Hieman totutusta poiketen pelaaja ei läpäisekään kenttiä ennaltamäärätyssä järjestyksessä, vaan kampanjamoodissa haluttu kenttä valitaan karttanäytöltä. Kartta on jaettu kymmeneen pisteesen, ja jokainen niistä on joko ihmisten tai demonien hallussa. Alussa pisteet ovat tasan, ja pelin ideana onkin valloittaa kaikki demoneiden alueet takaisin. Jokainen piste vastaa yhtä kenttää, ja kyseisen kentän läpäisemällä voi pisteen saada vallattua. Aina ei tosin näin käy, vaan joskus piste ei vaihdakaan omistajaa. Sama juttu on myös jos epäonnistuu kentän suorittamisessa. Joskus siis saman kentän voi joutua läpäisemään useitakin kertoja. Parissa ensimmäisessä kentässä vihollisia ei ole kuin muutama, mutta loppua kohden kenttien hirviömäärät alkavat kasvamaan jo niin suuriksi, ettei aseiden ammukset tahdo millään riittää. Kuolemasta ei koidu muuta haittaa kuin se, että demonit saattavat vallata lisää alueita. Yrittää siis saa niin pitkään kun yksikin alue on ihmisten hallussa, ja tappio tulee vasta silloin kun kaikki alueet on menetetty.

Kenttiä on kolmea eri tyyppiä. Ne ovat luola, metsä ja kaupunki. Kaksi jälkimmäistä eroavat toisistaan hyvin vähän, mitä nyt on eri maastografiikat ja vähän erilaisia mäkiä. Luola sen sijaan poikkeaa muista maastotyypeistä. Tavallisten aukeiden alueiden sijasta luolissa on katto, ja joissain paikoissa jopa piikkiansoja. Usein luolat muuttuvat myös hyvin mataliksi käytäviksi, joissa hirviöiden tappo sen kuin helpottuu. Luolakenttiä tosin vaivaa eräs hyvin ikävä bugi. Joissain paikoissa, joissa luola on hyvin matala alkavat hirviöt seilaamaan villisti pystysuorassa ruudun läpi. Se näyttää melkoisen ärsyttävältä ja helpottaa peliä osan vihollisista muuttuessa toimintakyvyttömiksi.

Yksin ei kampanjaa ole pakko läpäistä, vaan se onnistuu myöskin kaksinpelinä, mikä onkin ihan kiva juttu. Kampanjamoodin lisäksi mukana on myös survival-moodi, jossa pelaajat heitetään hieman Alien Phobioiden tapaan keskelle loppumatonta vihollisvirtaa ainoana tavoitteena oman hengen mahdollisimman pitkä ylläpitäminen. Survival-moodi pidentääkin pelin ikää hieman, sillä sitä jaksaa pelata vielä kampanjankin oltua läpäistynä.

Näyttävää menoa

Pelin hahmot ovat muodikkaasti toteutettu 3D:nä. Se onkin joissain määrin onnistunut melko hyvin, sillä ainakin luurangot näyttävät ihan kivoilta. Sen sijaan pelaajan hahmon raajat tuntuvat olevan irti muusta ruumiista, ja muutenkin pelaaja näyttää melko muoviselta. Ase-efekteissä on pitäydytty kahden ulottuvuuden maailmassa, mikä onkin ihan viisas ratkaisu. Liekinheittimen liekit, veriroiskeet ja jokaisella laukauksella lentävät hylsyt ovat vakuuttavia. Sen sijaan ruutuun pläsähtävä veri sekä tuleen syttyneet viholliset näyttävät melko koomisilta.

Aseiden ääniefekteihin on ilmeisesti panostettu hieman useampikin hetki, sillä haulikon laukaukset, räjähdykset ja muut posahtelut kuullostavat melko hienoilta. Musiikki sen sijaan on melko mitäänsanomatonta, mutta koska se on melko hiljaista jää se muutenkin auttamatta taka-alalle.

TGF-taustastaan huolimatta Dark War II on kohtalaisen onnistunut kokonaisuus. Ainoat suuremmat miinukset tulevat melko pienestä uudelleenpelaamisarvosta, sekä muutamista pikkubugeista. DW kakkonen on osoitus siitä, ettei pelejä pidä automaattisesti tuomita sen mukaan millä ne on tehty, vaan huomiota pitää kiinnittää myös pelin sisältöön. Vaikka pelin uudelleenpelaamisarvo ei mikään kovin suuri ole, on se silti mitä suurimmalla todennäköisyydellä melko mukava kokemus räiskintäpelien ystäville.

Lataustilastot

Latausmääriä / kuukausi