Suomipelit – Capsule

Katsasta myös Jani Immosen haastattelu!

On aika tuhota hirviöitä värikkäillä kapseleilla! Heeetkinen, olenko kuullut tällaisesta ideasta aiemminkin? Taidan olla, pilttinä vuonna 1990 kasibittisen Nintendon Dr. Mario -pelissä. Päästäänkin siihen, että Jani Immosen Capsule voi olla kahta asiaa: se voi olla häpeilemätöntä plagiointia tai sitten iättömän peli-idean viisasta uudelleenkierrätystä. Kallistuisin jälkimmäisen suuntaan, sillä monellako edelleen se Nintendo-vanhus toimii?

Kapselilla päähän

Capsule näyttää ensin varsin paljolti Tetrikseltä. Pelialue on samanlainen, ja pelaaja ohjaa yläilmoista tippuvia palikoita haluamiinsa paikkoihin. Pisteitä kerätään pinoamalla samanvärisiä palasia tarpeeksi pitkiksi putkiksi. Varsinainen ero Tetrikseen tehdään siinä, että Capsulen tasot ovat erillisiä kokonaisuuksia, eikä peli näin tunnu jatkuvan näennäisesti loputtomiin. Capsulea voi pelata myös suomenkielisenä.

Nyt ei myöskään kerätä koko pelialueen levyisiä sekavärisiä palikkarivejä, vaan idea on muunnettu sellaiseksi, että kentissä on valmiiksi sijoitettuja erivärisiä pikkuörmyjä, joita poistetaan oikeanvärisillä kapselinpaloilla. Taivaasta tippuu joko kaksi- tai yksivärisiä kapseleita, jotka poistuvat pelialueelta, kun niitä jonottaa neljä tai enemmän päällekäin tai vieretysten. Tämä tekee Capsulesta hitusen vaikeamman kuin Tetriksestä, jos pelejä tällä mittapuulla voi ylipäätänsä edes vertailla.

Capsulessa edetään tasosta toiseen poistamalla kaikki ötöt ruudusta. Ykköstaso sisältää mönkiäisiä alle kymmenen, ja shareware-version viimeisessä tasossa 20 lähes koko ruutu on niitä täynnä. Voi vain kuvitella, millaista reagointikykyä vaaditaan Capsulen kokoversion viimeisessä kentässä, joka on järjestysnumeroltaan kahdeskymmenesviides. Tämä on Capsulen viimeinen kenttä, ja sen jälkeen peli pakottaa pistelistoihin. 25 kenttää saattaa kuullostaa pieneltä määrältä, mutta luultavasti jopa kahdenteenkymmenenteen pääsy on jo niin suuren vaivan takana, että viidestä lisäkentästä on hyötyä vain hardcore-kapselisteille. Pelin voi aloittaa toki suoraan 20. kentästä, mutta ykkösestä lähtien kahdenteenkymmenenteen asti vaatii hyvin pitkän peliputken, mihin harvalla on aikaa tai jaksamusta. Joka tapauksessa pelin alun helpoissa kentissä pelaajaa johdatellaan miellyttävän lempeästi kohti tulevia vaikeampia koitoksia.

Capsulea on miellyttävä pelata. Iästä huolimatta se toimii Windows XP -alustalla, tosin virkistystaajuuden muuttelu tuntui sekoittavan melko vahvasti värejä kaikkialla. Lisäksi korkea virkistystaajuus vaikutti nopeuttavan pelinkulkua. Oikealla ulkonäöllä Capsule ei ole vanhentuneen näköinen eikä kuuloinen. Enimmäkseen tulee mieleen hyväntuulisuus. Sisältönsä ja suomenkielisyyden ansiosta Capsule on erittäin lapsiystävällinen suomipeli. Capsulea ei parane pelata kiireessä. Pelin kontrollit ovat selkeät, mutta aavistuksen verran yliherkät. Hutiloinnista syntyy siis värikästä kapselisalaattia, minkä korjailuun saattaa kulua ärsyttävän kauan. Poropeukaloiden epäonneksi kapseleiden tippumisnopeus uhkaa aina kasvaa. Ruudun alareunassa laskuri laskee, milloin tippumisnopeus kasvaa. Lisäaikaa voi hankkia tuhoamalla ötöjä tai läpäisemällä kenttiä, mutta jossain vaiheessa vauhti kasvaa vääjäämättä. Jopa yksi pykälä lisää vauhtiin aiheuttaa härdellin. Onneksi vauhdin saa takaisin ennalleen (ainakin puoleksi minuutiksi), jos tuhoaa yhden örmyn.

Tervetulleena lisäominaisuuta Capsulea voi samaan aikaan pelata kahdella pelaajalla. Kaksinpeli-Capsulea pelataan vastakkain, eli se pelaajista, joka tyhjentää kenttänsä ensin ötöistä, voittaa kierroksen. Taitavilla pelaajilla tämä saattaa olla nopeasti ratkaistu, joten kierroksia voi ottaa monta peräkkäin. Yllätyksellisyyttä lisää se, että toisin kuin yksinpelissä, kaksinpelaajat eivät tiedä seuraavaksi saamiensa kapseleiden värejä.

Synkistelyä ja hyväntuulisuutta

Capsulen grafiikat ja äänet ovat melko hyviä, mutta eivät järisyttävän erikoisia. Pelintekijän amatöörimäisyys näkyy, mutta ei räikeästi. Itse asiassa esimerkiksi eriväriset ötökät on luotu hauskasti ja niiden osuus pelin tunnelman rakentajina on oikeastaan aika keskeinen. Arvostelija ihmettelee pelin mustaa taustaa, johon olisi voinut laittaa vaikka mitä hauskaa. On toki myönnettävä, että näin pelialue pysyy selkeämpänä, mutta tällainen taustavaihtoehtodiktatuuri ei ole kauhean rohkaisevaa. Capsulea pelatessa tulee nimittäin pakosti mieleen, että peli voisi olla jotenkin koukuttavampi. Onhan se koukuttava siinä mielessä, että peliä ei pääse millään tallentamaan, vaan se täytyy yhdeltä istumalta pelata läpi. Kaikki ymmärtää, että kyllä koukuttavuus pitäisi toisilla tavoilla hankkia. Pienen lisäkoukun Capsuleen olisi luonut jo pelkästään erilaisilla väripaleteilla ja taustakuvilla.

Capsulen äänipuoli on alusta loppuun pirteää meininkiä. Mukana ei ole musiikkeja, mutta muutama hilpeä musiikinpätkä löytyy esimerkiksi kenttien alkuihin. Muuten kuulemme erilaisia pulpahduksia ja vastaavaa abstraktia mölinää. Lapset tykkäävät varmasti, aikuisemmat hymähtävät niille. Kuten mustan taustan kanssa, musiikkia jää kaipailemaan pelin taustalle. Jotain puuttuu, kun joutuu melkein täydessä hiljaisuudessa tiputtelemaan kapseleita ötöjen päälle. Kiertoteitse jokainen voi tietenkin pistää omat musiikkikokoelmat taustalle soimaan.

Kokonaisuudessaan Capsule on erittäin hauska puzzlepeli. Se yltää yksinkertaisuudellaan ja pirteällä menollaan pitkälle, mutta osaksi myös kaatuu samoihin asioihin. Yksinkertaisuus tekee Capsulesta aika nopean tuttavuuden, eli peliin täytyy todella hullaantua tai jäädä jollain salaperäisellä tavalla koukkuun, että sen pelaamista jaksaa jatkaa ensimmäisestä tasosta viimeiselle. Tällaiset ihmiset varmaan päätyvät pelin lopulta ostamaan. Siltikin Capsuleen on helppo tutustua ja sen pelimekaniikan sisäistää hetkessä. Nämä ominaisuudet yhdistyvät hyvin helpoksi lähestyttävyydeksi, millaista ei kyllä uusimmilta suomipeleiltä aina voi odottaa.

Lataustilastot

Latausmääriä / kuukausi