Suomipelit – Pizzaworm

Siitä, että Pizzaworm oli ja on edelleenkin matopeligenren paras edustaja, tarvitsee tuskin kiistellä. Vaikka sisällöltään tämän lajityypin pelit eroavat toisistaan kuin Electronic Artsin NHL:n vuosipainokset, on Pizzaworm päässyt livahtamaan kilpailijoitaan korkeammalle pallille. Kerrottakoon nyt, miksi näin kävi.

Usein on sanottu, että nätti grafiikka saa pelaajat kiinnostumaan pelistä, mutta pelattavuus pitää heidät sen äärellä. Tämä lause pätee täydellisesti Pizzawormiin. Peli on grafiikkansa ja ääniensä puolesta aikamoista herkkua, mutta myös pelattavuus on huippukunnossa. Tekemistään virheistä saa syyttää aina itseään. Kaiken lisäksi madot kääntyvät aste kerrallaan aina täyteen 360 asteeseen. QBasicin Nibbleskin valahtaa kateudesta vihreäksi, koska 90 asteen äkkikäännökset ovat Pizzawormin kohdalla muinaishistoriaa.

Pizza, anyone?®

Matopeleissä syödään lähes aina jotakin. Pizzawormissa syödään läjäpäin pizzoja. Ne kasvattavat ohjattavia matoja melkoisella vauhdilla, mutta samalla ne ovat pelin ainoita pistelähteitä. Tästä kehittyykin ongelma, joka oikeastaan tekee matopelistä matopelin. Pisteitä on saatava, mutta joka kerta mato vie enemmän tilaa, eikä sitä ole loputtomasti tarjolla.

Pizzawormissa ohjataan vihreää kiiltomatoa kuvaruudun kokoisella pelialueella, jonne ilmestyy pizzoja yksi kerrallaan. Saatava pistemäärä ja tarvittava sulatusaika, jolloin madon häntä hetkeksi pysähtyy, riippuu pizzan koosta. Peli päättyy, kun mato kolaroi seinään tai omaan häntäänsä. Koska pelialue on rajattu, kuolo korjaa ennemmin tai myöhemmin. Ajatuksen pitäisi tuntua häiritsevältä, mutta Pizzawormiin on saatu aikaiseksi illuusio vapaudesta, jonka ansiosta asia ei tunnu niin ahdistavalta kuin se oikeasti on. Pistelistan ensimmäinen sija on kuitenkin aina se prioriteetti numero yksi, eikä loppuvaiheissa muutenkaan mitään pisteitä ehdi seuraamaan, koska pelaajalla on täysi homma pitää matonsa kurssissa oman kilometrin mittaisen häntänsä seassa.

Pizzaworm voisi olla aika tylsä tuttavuus, ellei siinä olisi mahdollisuutta kaksinpeliin. Tässä pelimuodossa kilpaillaan siitä, kumpi kerää nopeammin tietyn määrän pizzoja. Voittaja on se, joka on ensin hakenut kymmenen pizzaa tai se, joka ei ole törmännyt vielä seinään, itseensä tai kaveriin. Peli ei ole kuitenkaan kerrasta poikki, vaan kisaa on väännettävä useita kierroksia, jotta voittaja selviäisi. Pizzawormin kaksinpeli on taidolla toteutettu, ja sillä on erinomaisen hauskaa ottaa mittaa kavereista.

Ohjattavuudeltaan Pizzawormin madot ovat juuri sopivia. Peli on helppo oppia, mutta vaikea hallita. Syy on siinä, että madot kääntyilevät vain ja ainoastaan kauniin geometrisessa kaaressa, ja tästä seuraa ongelmia varsinkin ahtaissa tiloissa eli oman häntänsä lomassa luikerrellessa. Sormistaan näppärät matopelikonkarit tuskin kuitenkaan hikoilevat Pizzawormin ääressä yhtään sen enempää kuin minkään muunkaan matopelin seurassa.

Määränpäänä pizza bolognese

Pizzaworm on jo huomattavan vanha suomipeli. Jo reilun kahdeksan vuoden iästään huolimatta peli on yllättävän yhteensopiva nykykoneiden kanssa, vaikka peli toimii 486-vaarillakin. Testikoneen Windows 98SE urputti, että Pizzaworm olisi ajettava DOS-tilasta, mutta ilmoituksen jälkeen peli lähti kauniisti pyörimään, ja ilman ongelmiakin vielä.

Pizzawormin grafiikka on hyvää. Silmiähivelevää se ei kuitenkaan ole, ehkäpä pelkästään karun resoluutionsa takia. Jos kuitenkin sysätään kaiken maailman näyttötarkkuudet unohdetaan hetkeksi, niin pelin graafissa annissa ei ole mitään vikaa. Muun muassa ohjattavat madot ovat kaikessa kiiltävyydessään ihan mukavia katsella. Pizzat ovat harkiten suunniteltua pikselimössöä, mutta niiden tunnistaminen pizzoiksi käy silmänräpäyksessä. Ikävä kyllä vaihtelua niissä ei ole nimeksikään. Olisi ollut hauskaa nähdä pelissä esimerkiksi salami- tai sienipizzoja nykyisten jauhelihapizzojen seurana. Taustagrafiikat ovat ihan kelvollista tavaraa, mutta jos oikein kriittisiksi ruvetaan, niin korjaamisen varaa niissäkin olisi. Kuitenkin Pizzaworm on näyttävyydessään matopelien huippua. Huonoa taidetta on siis turha pelätä, sillä matopelien lajityypissä on reilusti rumempiakin edustajia.

Ääniltään Pizzaworm yllättää iloisesti. Vaikka äänitehosteet ovat lähinnä matojen mielikuvituksellisia 'nam'-letkautuksia, niiden hyväntuulisuus on käsinkosketeltavaa. Hauskaa tunnelmaa edesauttaa mainio musiikkiraita, joka ei varmasti jätä kenellekään pahaa mieltä.

Matopelien kruunaamaton kuningas?

Pizzaworm on loistava, varmaankin paras suomalainen matopeli. Peli on samaan aikaan hyväntuulinen, yksinkertainen ja mukaansatempaava. Grafiikka ja äänet toimivat, sekä kaksinpeli hakee hauskuudessaan vertaistaan.

Muutama yksityiskohta varjostaa Pizzawormin loistavuutta. Ensimmäinen niistä on niukka sisältö. Vaikka arvostelussa aiemmin mainittiinkin, että peliä on hauska pelata, se ei tarkoita sitä, etteikö lisäsisältö tekisi eetvarttia. Olisin mieluusti nähnyt Pizzawormissa enemmän kaikkea, kuten esteitä pelialueella. Nykyiseltään kentällä hyörivät vain madot ja satunnaisesti ilmestyvät pizzat. Toinen varjostava yksityiskohta on vaihtelun puute. Kaikki pizzat ovat jauhelihapizzoja, pelikenttä näyttää aina samalta, ja ikävä kyllä, pelikerrat ovat silloin tällöin samanlaisia. Enemmän vaihtelua olisi voinut saada muun muassa erilaisilla pizzoilla, taustoilla ja musiikeilla. Pizzawormiin olisi tullut ratkaisevasti enemmän eloa.

Jokaisessa pelissä on puutteensa, ja niin myös Pizzawormissa on omansa. Niukanlainen sisältö tekee pelille hallaa ja vaihtelun puute pistää miettimään, mutta pieni muistutus lienee ihan paikallaan tässä vaiheessa. Vaikka madot eivät pääse herkuttelemaan katkarapupizzoilla sun muilla, Pizzaworm on ajaton klassikkopeli isolla K:lla. Paremmalla matopelillä ei ole toistaiseksi Suomen kansaa ole siunattu, mutta ei se mitään, sillä Pizzaworm on täällä, eikä sillä ole mihinkään kiire.

Lataustilastot

Latausmääriä / kuukausi