Suomipelit – Fuse

Strateginen lentelyräiskintäpeli Fuse kohti aikanaan valtaisaan suosioon pienten piirien keskuudessa. Ihastusta ja vihastusta herättänyt, jokseenkin kierolla tavalla omaperäinen pelityyli, oli se asia, joka Fusen löi läpi suomiräiskintöjen kirjavasta massasta. Samalla koneella kavereiden kesken pelattava C&C-tyylinen rakennuspoksuttelu iski tiensä nuorten pelaajien sydämiin tylyn jämerällä varmuudella.

Kaikki jäi kuitenkin aikanaan pahasti kesken, eikä korjaamatta jääneet virheet loista juurikaan edukseen enää nykypäivänä. Jäisikö pelaaja enää tänäpäivänä kiinni tähän suomipelien klassikkoon samalla tavalla kuin ennen?

DOS määrää, pelaaja tottelee

Alku on sanonnankin mukaan aina hankala, mutta Fuse rykäisee äijänä piippuun oikein kunnon pulmanratkaisu-puzzlen. Sen lisäksi että peli lojuu vanhuuttaan DOS-pohjalla, eikä näin ollen tee juurikaan oikeutta nykyajan tehohirmuille, tuntuu sovellukseen pääseminen usein hieman turhankin hankalalta. Kun bugien loputon tulva pääsee koneessa valloilleen ja virheilmoitusten suma pärähtää suoraan toiseen galaksiin, hakeutuu tottumattomalla Fusen käyttäjällä helposti sormi suuhun. Pienten piirien tietoisuudessa levinneiden pikkujippojen avulla ongelma kuitenkin ratkeaa ja pelin alkuruutu avautuu uljaana näyttöruudulle. Selkeissä valikoissa ei eksymisen vaaraa ole, ja esimerkiksi asetusten muuttaminen hoituu kivuttomasti.

Pelin grafiikat ovat vanhempaa mallia, johon tosi dos-pelien ystävät ovat varmaankin jo tottuneet. Mikäli olet kuitenkin vastikään ahminut joitain kolmannesta ulottuvuudesta repäistyjä valoefektishow-pelejä, on suositeltavaa että käytät pari minuuttia ajastasi totuttautuen mininmiresoluutioiden tarjoamaan ihmeelliseen pikselikarttaan. Kun kaikki kiehkurointi on saatu asetuspuolella kuntoon, ja ohjeet on tarkoin luettu, päästään vihdoinkin pelaamaan. Vaikka kenttiä ei kovin suurta määrää olekaan, riittävät ne vallan mainiosti kaverien keskeisiin pippaloihin. Fusen salaisuus ei nimittäin piile kenttien määrässä, vaan jossain aivan muussa.

Sotatila

Jos grafiikat vaativat pari minuuttia totutteluun, niin pelin kontrollit ovat sitten ihan toista maata. Ne on kylläkin toteutettu varsin nerokkaasti Fusen tarpeisiin, mutta vaativat sen vuoksi jopa useamman pelisession niiden sujuvaan hallintaan. Ohjaimet on suunniteltu niin, että alusten ja kursorin liikuttelu tapahtuu omilla napeillaan ja toimintanappeja on kolme kappaletta. Näitä näppäilemällä tapahtuu eri asioita, riippuen siitä, mitä tiloja pelaajalla on aktiivisena. Jos pelaaja sattuu lentämään pommikonetta, toimintanapeista voi tiputella pommeja. Jos pelaaja rakentaa voimalaitoksia, toimintanapeista voi asettaa rakennuksen paikoilleen.

Nappien hallinta ei loppujen lopuksi ole mitään maata mullistavaa, mutta se, että oppii muistamaan jokaisen napin toiminnan, vaatii aina oman aikansa. Mitä nopeammin napit alkavat tulla selkärangasta, sitä nopeammin peli muuttuu hektiseksi kilpajuoksuksi hiekkamontun valtiudesta. Sitä ei ole suomipeleissä ikinä liikaa.

Pelailu aloitetaan aluksella, jolla pelaajalle pystytään rakentamaan tukikohta. Tämän jälkeen tilanne kehittyy taktiikasta riippuen sähkövoimaloiden, hangaarien, ja erilaisten yksiköiden muodossa. Jalkaväki liikkuu itsenäisesti edestakaisin aiheuttaen harmia vastustajille, mutta niitä pystyy vaikeakulkuisessa maastossa kuljettamaan myös kuljetusaluksella. Eihän tämä kyyti missään nimessä ainakaan Finnairin matkoja peittoa, mutta ajaa asiansa. Lentoaluksia ja pilootteja liikutellaan siis manualisesti.

Sota vaatii kolmea asiaa: rahaa, rahaa, ja rahaa. Tämän Fuse kyllä opettaa varsin mainiosti. Erittäin C&C-tyylisesti kuitenkin tartutaan myös siihen seikkaan, että sota tarvitsee myös sähköä. Sitähän rahalla saa, kun ehtii rakentamaan. Rahan keruu on kuitenkin usein melko kitkerää puuhaa. Yhden aluksen ohjailu kristallikentille ja taas takaisin jalostamoon, voi olla varsin turhauttavaa puuhaa. Varsinkin kun palkkio siitä on kovin pieni. Tässä kuitenkin aukeaa taas rako taktikoinnille ja vihollisen hyökkäyksille. Hienoja ratkaisuja tähän pulmaan tarjoavat erilaiset rahankeruurakennukset, jotka kokoavat viljan niityltä sitä mukaa kun sitä kasvaa. Näin aikaa jää enemmän kaverin muksimiseen fuusiopommeilla.

Haukuista huolimatta, kehuja kuuntelematta...

Fusen kaltaisia viritelmiä kaivattaisiin suomipelien joukossa enemmänkin. Sen lajitovereita pienten, mielenkiintoisten viritelmien seurassa on muutamia, kuten Volcano 2 ja Tappo Tactics, mutta keskeneräisyys on tälle niinsanotulle lajityypille hieman turhankin ominaista. Sisältönsä puolesta Fuse pesee monet suomipelien konkarit kevyesti, mutta bugien valtava määrä ja tekijöiden kunnioitus omaa tekelettään kohtaan eivät ole tehneet ajan mittaan kovinkaan hyvää jälkeä. Peli on jäänyt pohjamutiin rouskuttamaan, kun sen olisi pitänyt nousta vanhemman ajan muistetuimpien legendojen piireihin.

Bugeistaan huolimatta rekisteröiviä asiakkaita löytyisi tänäkin päivänä takuuvarmasti. Harmillista sinänsä, että pelin tekijöihin ei olla saatu yhteyttä vuosiin. Tämä seikka on viimeistäänkin leimannut pelin ikuisiksi ajoiksi. Kaiken kaikkiaan Fuse on silti erittäin antoisaa viihdettä, ja yksi niistä kokemuksista, joiden eteen kannattaa nähdä hieman vaivaakin. Kukaan suomipelien ystävä ei ole vielä niin taantunut nykypäivän tehostevellille, etteikö vanha pikselipuurokin kävisi varsin oivasta maistiaisesta.

Lataustilastot

Latausmääriä / kuukausi