Suomipelit – Pikku-ukot mesoo

Pikku-ukot mesoo on muiden muassa Crimsonlandista tutun 10tons entertainmentin vanhempaa tuotantoa. Pienehkö, vuonna 2001 ilmestynyt sivulta päin kuvattu moninpeliräiskintä ei ole hurjasti mainetta niittänyt, mutta toteutus on silti mitä melkoisin. Luonnollisestihan teos kamppailee aivan toisessa sarjassa kuin kaupallinen Crimsonland, mutta harrastelijamaisen käden jäljen alta löytyy myös vankkoja ammattilaisen otteita.

Vauhtia ja sekaista räiskintää pelissä kyllä riittää, mutta pelin päämäärä on enemmän kuin hämärän peitossa. Entä sitten, vaikka tapatkin toisen miljoona kertaa? Eihän se missään näy. Pitäisikö tässä sitten anoa polvillaan, että peli loppuisikin jossain vaiheessa?

Liioittelun voimaa

Pelin graafinen puoli näyttää aluksi erehdyttävän kauniilta. Vasta kun katsot taistelukenttää hieman tarkemmin, huomaat kuinka ruma peli todellisuudessa on. Pieni resoluutio ei kuitenkaan ole ikinä menoa haitannut, eikä se esteenä ole tässäkään. Räiske ja rytinä nimittäin täyttävät ruudun tuota pikaa, kunhan vain pienen ukkelin saa ensin kunnolla hallintaansa. Kun ottaa huomioon, että yhdestätoista pikselistä piirretty pelaaja näyttää suorastaan naurettavalta pelikentällä, lisää tunnetta entisestään suorastaan liioitellut suuliekit, räjähdykset ja kauniit valoefektit. Jo normaalitasolla veren ja räiskeen määrä näyttää täysin ylitsevuotavalta, ja pian alkaakin herätä ajatuksia siitä, miten noin paljon verta yleensä mahtuu yhdentoista pikselin otukseen. Kun sitten käy ilmi, että näitä efektejä ja aseiden voimakkuutta voi säätää asetuksista, ei riemulla ole rajoja. Yhdestä ainoasta minitykin laukauksesta posahtaa valtava kappale seinää pieniksi murusiksi valoloiston saattelemana ja osuessa vastapuolen pelaajaan täyttää punainen sade peliareenan. Liioittelu on yksi asia, mutta rajansa silläkin.

Äänet ovat pelin ehkä parasta antia, sillä niiden jyrähtely luo tosiaankin varsin hurjan tunnelman kunnon kamppailuun. Joku voisi ehkä sanoa, että niissä on sellaista kunnon hullua, suomalaista asennetta. Asetettuasi tykistötulelle keskityspaikan, kuulet varsin mielenkiintoisia, kaukaisia suihkumoottorin ääniä ja jyrähtelyitä. Vasta hetken kuluttua pläjähtää esille se ääni, joka kertoo suoraan päin näköä jyrähtävästä tykistötulesta. Räjähdys on myös äänen mukainen, eikä bassoja parane juurikaan säästellä. Äänten ohella myös musiikki pistää adrenaliinit virtaamaan varsin sutjakkaasti. Vaikka kaikki eivät thrash-teknosta välttämättä pidäkään, ei kukaan voi väittää, etteikö metallimaisen futuristinen jumputus sopisi ehdottomasti pelin tunnelmaan. Järeät soundit siivittelevät taistelun tapahtumia yhä hurjempaankin vauhtiin ja öljyävät ääniefektien rattaita varsinaista toimintaa varten. Jokainen nuotti kolahtaa tämän pelin seurassa, vaikka muuten vihaisit mokomaa poppia yli kaiken.

Koko kioski läpi

Pelin muokattavuus tuo todellakin esille monia hauskoja asioita pelistä. Voit muuttaa esimerkiksi painovoimaa ja maan uudelleengeneroitumisaikaa. Maa todellakin siis rakentuu itsestään takaisin, jos olet tykittänyt siihen aukkoja. Tietysti voit laittaa tuon ajan nollaan, jolloin peruskallio on ja pysyy poissa. Jo perusasetuksilla ukkelit hypähtelevät varsin huimia korkeuksia, joka ei kylläkään sinällään haittaa yhtään mitään. Se vain tekee pelistä melkoisen suurpiirteisen. Ei siis varsinaisesti ole väliä, mihin olet asettunut seisomaan; voit aina ampua toisen tohjoksi, missä ikinä oletkin.

Aseita pelissä on harmillisen vähän, eikä niiden vaihtamisella ole järin paljon merkitystä. Kaveri tuntuu kuolevan samaa tahtia ammuksesta kuin ammuksesta, ja aseen vaihtamisen ilo piileekin lähinnä hienoissa efekteissä, joita niillä räiskiminen aiheuttaa. Kaiken lisäksi aseita ei tarvitse kerätä mistään, pyrkiä mitenkään säästelemään tai edes käydä vaihtamassa jonkinlaisessa tukikohdassa. Kaikilla pelaajilla on heti alussa joka ikinen paukkurauta, eikä niistä lopu ammukset ikinä. Aseistuksen hienointa antia tarjoilee polttopullo, jonka roihun voi tuntea sukan pohjissaan asti. Muita hienouksia ovat esimerkiksi lämpöohjukset, tykistötuli, miinat ja kranaatit. Mikään ase ei kuitenkaan ole ylivoimainen tai jää muista jälkeen. Niinpä niiden vaihtelu on todellakin vain kauneusseikka, eikä taktikoinnille siis jää juurikaan sijaa.

Tekniikka toimii, sisältö ei

Pelattavuutensa puolesta Pikku-ukot mesoo on onnistunut melkoisen hyvin, vaikka mitään ihmeellisyyksiä ei pelaajien ohjailussa ilmenekään. Ruudun kokoisen pelikentän koluamiseen ei kuitenkaan kovin suurta aikaa tuhlaannu, sillä pelaajat pomppivat kuin oravat sinne tänne ja takaisin. Äänet ja grafiikat tasapainottavat toisiaan, eikä efekteistä todellakaan ole puutetta. Varsinaisesta sisällöstä sitä sitten riittääkin vaikka kokonaiselle kehitysmaalle. Peli nimittäin todellakin jatkuu niin kauan, kunnes älyät painaa ESC-nappulaa. Tapoista on turha odottaa mitään frageja, ja peli ajaakin ehkä parhaiten stressipallon asiaa. Jossain vaiheessa päätön teurastus saa kuitenkin riittää, eikä pelille paljoa tulevaisuudessa tilaa siunaudu. Tämän vuoksi peli ei jaksakaan kiinnostaa kovin pitkään edes kahden kaverin kanssa.

Vaikka Pikku-ukot mesoo onkin varsin hienosti toteutettu peli, sekä ääniltään että grafiikaltaan, ei se silti onnistu vetämään pelaajia puoleensa tarpeeksi innokkaasti. Tuote kärsii selvästi innovaation puutteesta, mikä näkyy hyvinkin monessa suhteessa. Peliin ei olla saatu juuri mitään mullistavan uutta, ja kaiken tuoksinnankin keskellä tästä teoksesta jää harjoitelman paha maku suuhun. Peli on vain yksinkertaisesti liian suppea ja keskeneräisen oloinen, ettei siihen vain pysty sisäistymään tarpeeksi helposti. Täydellisellä kasvojenkohotuksella ei kylläkään tässä suhteessa oltaisi selvitty, vaan peli kaipaa nimenomaan sisältöä, päämääriä ja hieman päänvaivaa. Tällaisenaankin Pikku-ukot mesoo on kuitenkin toimiva kokonaisuus, jota kannattaa ainakin kokeilla.

Lataustilastot

Latausmääriä / kuukausi