Suomipelit – Max Payne 2: The Fall of Max Payne

Kun Max Payne ilmestyi vuonna 2001, loikkasi suomalainen Remedy Entertainment pelimaailman kuumimpien nimien joukkoon. Loistavilla uusilla ideoilla ja onnistuneella toteutuksella varustettu peli puhalsi jälleen uutta henkeä räiskintäpelien alati väsyvään genreen. Max Payne 2 jatkaa tiukasti samoissa jalanjäljissä. Vanhat hyvät ominaisuudet palaavat paranneltuina painoksina, ja tarinaan on panostettu entistäkin enemmän. Tuloksena on jälleen timantinkova räiskintäpeli, jossa pääosassa on lyijyn sijasta tarina.

Kymmenentuhatta luotia myöhemmin

Maxilla ei edelleenkään mene hyvin. Edellisessä osassa murhatun perheen kova kohtalo on kostettu, ja pahat rikolliset makaavat raatoina mullan alla. Jostakin kumman syystä kosto ei kuitenkaan tuonut Maxille onnea. Masentunut Max on jättänyt työnsä huumepoliisina ja palannut New Yorkin poliisin palkkalistoille. Mikään ei kuitenkaan tunnu piristävän masentunutta lainvartijaamme, mutta eräällä keikalla kaikki muuttuu. Alkaa uusi järkyttävä tapahtumaketju, joka järisyttää alamaailmaa ja uhkaa rauhaa ja järjestystä. Jälleen kerran Max käy yksin taistoon koko alamaailmaa vastaan, tai ainakin melkein yksin. Ensimmäisestä Max Paynesta tuttu Mona Sax tekee loistavan paluun ja alkaa selvittää rikosvyyhtiä Maxin kanssa. Mutta ei juonesta enempää, sen suurempi paljastaminen olisi suorastaan rikollista.

Pelin tärkein valtti on loistavasti kerrottu tarina. Tarina ei etene täysin aikajärjestyksessä, ja välillä tapahtumia tarkastellaan myös Monan näkökulmasta. Peli alkaa ikään kuin tapahtumien keskeltä. Vasta johdannon jälkeen päästään seuraamaan sitä tuhoisaa tapahtumaketjua, joka johti seulaksi ammutun Maxin sairaalaan poliisin murha kontollaan. Ampumisen lomassa Max kertoo tarinaansa kuin paraskin muistelmakirjailija. Juonta kuljetetaan eteenpäin pelimoottorilla toteutetuilla välivideoilla, ja tärkeämpien tapahtumien kertomiseen käytetään loistavasti toteutettuja sarjakuvia. Ratkaisu toimii mainiosti ja luo peliin suorastaan mahtavan tunnelman.

Ajatustaan nopeampi

Max ei suinkaan ole mikään teräsmies. Hän ei kestä raivokasta kuritusta kovinkaan pitkään. Mutta onneksi Maxilla on apunaan verraton bullet time. Bullet time on eräänlainen hidastustila, jossa koko pelimaailma hidastuu jopa niin hitaaksi, että roistojen ampumat luodit ehtii nähdä ja väistää. Ainoat asiat, jotka eivät hidastu ovat Maxin tähtäyskyky sekä tietenkin pelaajan reagointinopeus. Vaikeimmilla vaikeusasteilla ilman bullet timea yksinäinenkin vihollinen on vakava este, mutta bullet timen kanssa mikään joukko ei tunnu olevan riittävä uhka Maxille.

Bullet timea ei tietenkään voi käyttää kokoaikaa. Se kuluu hyvin nopeasti. Lisää sitä saa odottelemalla, mutta nopeampi keino on tappaa vihollisia jolloin bullet timea palautuu runsain mitoin. Samalla se myös väkevöityy. Mitä useampia vihollisia pelaaja on tappanut, sitä hitaammaksi hidastus käy. Lopulta luotien väistäminen on kuin leikkiä eikä kukaan pysty osumaan Maxiin. Bullet time tosin laimenee hyvin nopeasti takaisin normaalihidastukseksi. Siksi aikaa hengähtää ei ole, vaan vihollisten kimppuun on syytä rynnätä, kun bullet time on voimakkaimmillaan. Kaikkein pienimpiin kahakoihin bullet timea ei kannata haaskata, sillä sitä on syytä olla varastossa, kun tarve yllättää.

Synkkien kuvien sankari

Max joutuu juttua selvittäessään monenmoisiin paikkoihin. Ammuskelemaan pääsee niin hienoissa kartanoissa, ränsistyneissä kerrostaloissa kuin kulttisarjaan perustuvassa huvipuistossakin. Kenttäarkkitehtuuri on valitettavan putkimaista. Ovia on kyllä joka puolella, mutta vain ne ovet aukeavat joihin pitää mennä. Käytännössä turhia alueita ei ole lainkaan, vaan jos jonnekin pääsee, voi olla varma, että siellä pitää myös tehdä jotain. Eteneminen on taistelusta toiseen juoksemista. Yhden vihollisilla täytetyn huoneen jälkeen pääsee levähtämään parin huoneen ajan, ja sitten taas ammuskellaan. Toiminta on tosin sen verran maistuvaa, että pelaaja ei pääse kyllästymään. Lisäksi kentät myös ovat niin monipuolisia ja hyvin toteutettuja, että putki naamioituu tehokkaasti. Mitään valinnan vapautta ei kuitenkaan ole; eteneminen tapahtuu tarkkaan säädeltyä reittiä pitkin.

Suurin osa kentistä on järkevästi toteutettua selvää toimintaa, mutta pariin otteeseen sekaan on tungettu myös rasittavia tasohyppelykohtauksia. Tasohyppelykohtauksien sisällyttäminen räiskintäpeliin on aina hieman kyseenalaista, mutta tällä kertaa hyppelylle on edes jokin looginen tarkoitus. Tokihan sitä nyt välillä joutuu loikkimaan ikkunalaudoilla ja rakennustelineillä, jos kerran järjestäytynyttä rikollisuutta kukistetaan. Pariin otteeseen päästään myös seikkailemaan Maxin unissa. Unikentät ovat mukana lähinnä juonen syventämiseksi. Monien mielestä ne voivat olla tylsää pakkopullaa, mutta tarinan ystävät osaavat varmasti arvostaa myös uniosioita.

Pelattavaa pelissä on valitettavan vähän. Pelin pystyy helposti läpäisemään alle kuudessa tunnissa, jopa vaikeimmalla vaikeusasteella. Kentät ovat harmittavan lyhyitä, ja juuri kun pääsee toiminnan makuun, se katkeaa. Pelattavan vähyyttä on pyritty korvaamaan keinotekoisesti. Aluksi pelattavana on vain helpoin vaikeusaste, ja vaikeammille vaikeusasteille pääsee vasta, kun on päässyt pelin läpi helpommilla. Jos haluaa pelata pelin vaikeimmalla vaikeusasteella läpi, täytyy peli läpäistä kolme kertaa. Edes vaikeimmalla vaikeusasteella bonuksena oleva vaihtoehtoinen loppuratkaisu ei oikeuta moista keinotekoista pituuden luomista.

Sen sijaan ensimmäisen läpäisykerran jälkeen avautuvat kaksi uutta pelimuotoa, Dead Man Walking ja New York Minute, ovat tervetullutta lisäpelattavaa. Dead Man Walking on hieman Phobia-pelisarjaa muistuttava pelimuoto, jossa Maxin kimppuun käy loputon määrä vihollisia. Tavoitteena on selviytyä mahdollisimman pitkään hengissä. New York Minutessa puolestaan tähdätään kenttien mahdollisimman nopeaan läpäisyyn.

Tuhon välikappaleet

Järjestäytyneen rikollisuuden kukistamiseen tarvitaan kaksi asiaa: paljon kipulääkettä ja paljon aseita. Maxilta on molemmat. Pelissä on reilut kymmenen asetta aina pistooleista tarkkuuskivääriin asti. Näiden lisäksi pelaaja voi löytää myös kranaatteja ja polttopulloja. Tiettyjä aseita pääsee käyttämään myös tuplaversioina. Kahdella konepistoolilla kovinkin konna kaatuu hetkessä ja kaiken lisäksi vielä tyylillä. Kaikille aseille löytyy käyttöä paitsi katkaistulle haulikolle, joka on lähes hyödytön. Hupaisana lisänä tarkkuuskiväärillä ammuttaessa siirrytään välillä luotikameraan, jolloin pääsee seuraamaan luodin matkaa suoraan pahaa-aavistamattoman rikollisen ruumiiseen. Muutoinkin pelissä siirrytään silloin tällöin suuren vihollisjoukkion viimeisen jäsenen kuollessa seuraamaan tyylikkään hidastetusti, kuinka raato lenteleekään. Tämä kaikki on tosin fysiikkamoottorin mainostusta, mutta onpahan ainakin hyvää mainostusta.

Pelissä on käytössä melko hyvin toteutettu fysiikkamoottori. Ruumiit lentelevät aidon näköisesti, mitä nyt välillä hieman liioitellusti. Maassa lojuvat aseet liikkuvat ovien ja muiden esineiden vaikutuksesta. Viholliset sätkivät kuin räsynuket pudotessaan korkeilta telineiltä maahan. Ruumiit eivät tosin keräänny kasoiksi, eikä Max vaikuta raatoihin mitenkään vaan kävelee iloisesti niiden läpi. Tämä on tosin ymmärrettävää, sillä olisi sangen masentavaa, jos eteneminen tyssäisi oven eteen kasaantuneeseen ruumisläjään.

Max on melkoinen akrobaatti. Hän osaa heittäytyä tyylikkäästi sivulle ja kyykistyä esteiden taakse, mutta ryömiminen ei tunnu sankariltamme onnistuvan. Haaveeksi jäävät myös nurkan taakse kurkkiminen ja kiipeäminen. Nurkan taakse vilkuileminenkin tosin onnistuu menemällä tarpeeksi lähelle seinää. Pelihahmon selän takana oleva kamera kun näyttää myös hahmon näkökentän ulkopuolelle jääviä asioita. Tapahtumien seuraaminen pelihahmon selän takaa on tietenkin ainut järkevästi toimiva ratkaisu tämän tyyppisessä tyylikkäitä väistöliikkeitä sisältävässä pelissä, mutta se tuo mukanaan ikäviä kameraongelmia. Pääasiallisesti pelaaminen sujuu ongelmitta, mutta joissain tilanteessa liian lähellä seinää oltaessa Maxin selkä tulee suoraan kameran eteen, eikä pelaaja pysty näkemään lainkaan, minne pitäisi ampua. Onneksi tätä tapahtuu vain hyvin harvoin.

Max ja television orjat

Peli on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka jäävät todennäköisesti ensimmäisellä pelikerralla huomaamatta. Eräässäkin unikohtauksessa pystyy löytämään lehtiötaulun, jossa vihjataan Maxin olevan vain sankari tietokonepelissä. Lisäksi kentistä löytyvissä televisioissa pyörii hyvin omalaatuisia televisiosarjoja, joita voi jäädä seurailemaan. Myös roistojen puheita salakuuntelemalla paljastuu hupaisia asioita. Myös pelin lopputekstien aikana pyörivä Poets of the Fallin Late Goodbye esiintyy pelissä useita kertoja, milloin roistojen viheltelemänä, milloin pianolla soitettuna.

Äänipuolella peli suoriutuu melko mallikkaasti. Ääninäyttely on pääsääntöisesti melko vakuuttavaa, joskin muutamien sivuhenkilöiden roolisuorituksissa olisi jonkin verran parantamisen varaa. Aseiden äänet kuulostavat tarpeeksi uskottavilta lukuun ottamatta peruspistoolin lähinnä papattien poksahtelulta kuulostavaa ääntä. Taustamusiikkia pelissä ei ole, paitsi parissa kohtauksessa. Silloinkin se tuntuu hukkuvan ammuskelun meluun. Hiljaista kentissä on harvoin, sillä milloin ei ammuta, silloin roistot keskustelevat keskenään tai televisio pauhaa taustalla.

Pelin ulkoasussa ei ole juurikaan moittimista. Grafiikka on nättiä, ja etenkin aseiden suuliekit ovat komeaa katseltavaa. Muutamissa kentissä riehuvat liekkimeret eivät tosin ole aivan huippuluokkaa, mutta muuten grafiikasta ei löydy juurikaan valittamista. Etenkin maksimitehoisen bullet timen aikana asetta ladattaessa käytetty efekti on äärimmäisen näyttävä.

Amerikkalaisen unelman varjopuolet

Täysin virheettömästä suorituksesta ei Max Payne kakkosen kohdalla tietenkään ole kyse. Pelin huutavin epäkohta on sen äärimmäinen lyhyys, eikä asiaa erityisesti auta täydellinen moninpelin puute. Toisaalta nettipelin puute on melkeinpä ymmärrettävääkin. Pelihän eroaa muista räiskintäpeleistä lähinnä bullet timen osalta. Sen järkevä toteuttaminen nettipeliin olisi ollut äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Peli on myös aivan liian helppo. Roistoista ei ole oikeaa haastetta edes vaikeimmalla vaikeusasteella, sillä bullet time päällä juoksenteleva Max pistää roistot halki, poikki ja pinoon alta aikayksikön. Lisäksi kipulääkkeitä löytyy kentistä aivan liioitellut määrät. Luulisi, että Maxille tulisi jonkinlaista riippuvaisuutta lääkkeisiin, niin ahkerasti niitä pystyy popsimaan. Edes pelin lopputaistelu ei tarjoa kovinkaan paljon haastetta. Ainut ongelma on keksiä, kuinka loppupomoon pääsee käsiksi, ja senkin Max avuliaasti kertoo itse, mikäli roisto ei makaa raatona parin minuutin kuluttua. Itse asiassa lopputaisto on yksi pelin helpoimmista kohdista.

Jostakin kumman syystä pelissä oletusasetuksena Max vaihtaa aseensa aina, mikäli maasta löytyy jokin tehokkaampi pyssy. Näin pääsee syntymään monia raivostuttavia tilanteita, kun Max loikkaa haulikko laulaen vihollisia päin ja maassa lojuukin yllättäen rynnäkkökivääri. Tokihan Max vaihtaa heti aseekseen rynnäkkökiväärin, mutta siinä vaiheessa kun ase on ampumiskunnossa makaa Max jo raatona maassa roistojen naureskellessa ympärillä. Onneksi tämän hyvin rasittavan ominaisuuden saa kytkettyä pois päältä.

Lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi

Max Payne 2 on yksi merkittävimmistä suomipeleistä kautta aikain. Se on jälleen yksi osoitus siitä, että myös Suomessa osataan tehdä kansainvälistä huomiota herättäviä huippuluokan pelejä. Peli on pettämättömän laadukasta räiskintää alusta loppuun vailla suurempia sudenkuoppia. Ainut ongelma onkin se, että alun ja lopun väliin ei mahdu kovinkaan paljon. Hieman enemmän pelattavaa Max Payne kakkoseen olisi toivonut. Myös moninpelin puute haittaa hieman, mutta muita suurempia ongelmia pelistä ei sitten löydykään. Kun lopputekstit alkavat rullata, tulee sama tunne kuin jos olisi katsonut hyvän elokuvan. Lyhyen, mutta hyvän.

Lataustilastot

Latausmääriä / kuukausi