Suomipelit – War

Pikselimössön riemuvoitto

Jo pelin alkuvalikko nostattaa peliltä kuin peliltä silmiä hiveleviä grafiikoita odottavien niskavillat pystyyn, sillä karkealla fontilla kirjoitetut valikon tekstineliöt yhdistettynä muutenkin varsin pelkistetyn oloiseen sivuun eivät todellakaan lupaa hyvää varsinaista peliä ajatellen. Muutamalla hiiren painalluksella peli käyntiin ja alkujärkytys on tiessään, sillä kurkkusalaatilla töhrittyä sinistä paitaa muistuttava pelialue todella karkeine sotakoneistoineen saa paatuneimmankin nostalgikon haukkomaan epätoivoisesti henkeään. Strategiapelin grafiikoiden ei tarvitse olla peräisin tältä tai edes viime vuodelta, mutta yli kymmenen vuoden ero grafiikoiden ja valmistusvuoden välillä on jo liikaa, sanokoot tekstiseikkailuiden vannoutuneet ystävät mitä tahansa. Onneksi pelin kivikautiseen ulkoasuunkin pikku hiljaa tottuu, sillä rujon ulkokuoren alta alkaa pikkuhiljaa paljastua kutakuinkin toimivan näköinen strategiapeli.

Historiallisesti peli sijoittuu toiseen maailmansotaan, vaikkakaan sillä ei itse pelitapahtumien kannalta ole mitään käytännön merkitystä. Pelissä on valmiina vain kolme tehtävää ja nekin eroavat toisistaan vain karttapohjaltaan: koko maailma, Eurooppa tai Japani. Sotaan osallistuvat maat riippuvat valittavasta kartasta ja näin ollen esimerkiksi Euroopan kartalla sotivat Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Neuvostoliitto ja Italia. Tehtävät tai pikemminkään kartat eivät tarjoa minkäänmuotoisia jatkuvampia skenaarioita, vaan yhdellä kartalla käydään aina yksi sota, jossa ainoana tavoitteena on kukistaa vastustajat. Tämän vuoksi pelistä loppuu pelattava alta aikayksikön, sillä samoja kenttiä ei todellakaan jaksa kahlata läpi moneen otteeseen varsinkaan kun peli ei juurikaan anna mahdollisuuksia minkäänlaiseen taktikointiin. Pelattavaa on yritetty epätoivoisen oloisesti lisätä asettamalla latauspaketin mukaan sinänsä ihan helppokäyttöinen kenttäeditori. Ongelma on vain siinä, että oli kenttä mikä tahansa, niin silti peli tuntuu vain vanhan kertaukselta.

Yksinkertaista pikku-ukkojen nahistelua

Pelaaminen onkin sitten helppoa kuin mikä. Peli toimii vuoropohjaisesti ja omalla vuorolla liikutaan, pysytään paikoillaan tai hyökätään halutuilla yksiköillä. Kätevyyttä lisää toiminto, jolla saa näkyviin yksiköt, joita ei ole vielä kyseisellä vuorolla liikutettu. Vaikka tuo saattaakin kuulostaa aivan turhalta, niin se helpottaa elämää kuitenkin aivan suunnattomasti, sillä muuten puolet peliajasta kuluisi "olinkos jo liikuttanut tuota"-tyyliseen arpomiseen. Yksiköitä on kolmea eri sorttia: maa-, meri- ja ilmavoimia. Kuhunkin ryhmään puolestaan kuuluu jokaisesta itseään kunnioittavasta sotapelistä tuttuja yksiköitä panssarivaunusta aina sotalaivaan. Ja kuten aina, niin myös yksiköitä on saatavilla lisää niitä tuottavista tehtaista. Ei siis missään suhteessa mitään uutta auringon alla.

Kuten jo aiemmin todettua, pelissä valitaan alussa valtio, jonka mainetta on tarkoitus pitää yllä sotimisen muodossa. Kullakin maalla on omat vahvuutenssa, ja esimerkiksi Neuvostoliiton vahvuutena ovat loppumattomat raaka-ainevarat. Muilla mailla raaka-ainevarat loppuvatkin sitten täysin satunnaisesti pelaajan voimatta siihen mitenkään vaikuttaa, ja raaka-aineiden loppuminen puolestaan estää uusien yksiköiden tuotannon. Moinen omituisuus ei takuulla aiheuta pelaajiston keskuudessa suuria tekoälyn ylistys-kiljahduksia, vaan saa pelaajat ainoastaan huonolle tuulelle. Käsittämätöntä ajattelemattomuutta tekijältä.

Itse sotiminen tapahtuu siirtämällä oma yksikkö sopivalla etäisyydellä olevan vihollisen päälle, jonka jälkeen peli kirjaimellisesti sanoen arpoo voittajan omia yksikkökohtaisia painotuksiaan hyväksi käyttäen. Vaikka satunnaisuus ei edelleenkään kuulu vakavasti otettavaan strategiapeliin, niin taistelun lopputuloksen ennalta-arvaamattomuus luo kieltämättä muuten niin tasapaksuun peliin oman säväyksensä. Toinen maa nujerretaan siirtämällä oma yksikkö vihollismaan keskellä sijaitsevan lipun päälle, jolloin koko vastustajan jäljellä oleva armeija siirtyy omaan hallintaan. Kannattaa siis jättää muutama yksikkö oman lipun lähettyvillä jo senkin vuoksi, ettei oman maan väki rupea kapinoimaan ja kaappaa valtaa kesken kiivaimpien taisteluiden. Sekin nimittäin on tässä pelissä mahdollista, kuten myös Osama bin Ladenin palkkaaminen joukkojen moraalin kohottajaksi tai sotilaiden paleltuminen talvella kuoliaaksi ilman asianmukaisia talvivarusteita.

Huoh...

Yksi pelin huonosti toteutetuista osa-alueista on tietokonevastustajien surkea tekoäly. Sodanjulistuksia sinkoilee suuntaan jos toiseen ilman pienintäkään syytä ja liittoutumisesta ei tunnu olevan mitään konkreettista hyötyä, sillä apua liittolaiselta on turha odottaa saavansa ja toisen auttaminen tämän maalla johtaa välittömästi sodan syttymiseen. Muutenkin tietokonepelaajien käyttäytyminen on kaiken järjen ja logiikan vastaista, sillä esimerkiksi lipunvaltaukseen täydet mahdollisuudet omaava sotilas saattaakin lähteä yllättäen sotimaan strategisesti täysin hyödyttömälle alueelle. Muita vastaavanlaisia tapauksia on turha edes alkaa luettelemaan. Yksinkertaisesti pelaaminen tietokoneen aivottomia joukkoja vastaan muuttuu nopeasti täysin turhauttavaksi hiiren rämpyttämiseksi. Moninpelistäkään ei ole huonon tekoälyn korvikkeeksi, sillä kimppakivaa voi harrastaa vain kahden pelaajan voimin. Useamman pelaajan moninpeli olisi kenties saattanut moninkertaistaa pelin käyttöikää, mutta mitäpä sen perään haikailemaan.

Pelin äänimaailma jatkaa jo tutuksi tullutta kaavaa: hitaammin, matalammalle ja heikommin. Efektit kuulostavat siltä kuin niihin ei olisi panostettu tippaakaan, sillä esimerkiksi tulituksesta aiheutuva ääni muistuttaa erehdyttävästi epävireisen ukkosen jyrinää, mikä saa käden hapuilemaan kaiuttimien virtakatkaisinta jo muutaman taistelun jälkeen. Taustamusiikkia pelissä ei sentään ole, mikä tosin saattaa olla korvien kannalta vain ja ainoastaan hyvä asia.

Yksinkertainen on kaunista, niinhän sitä sanotaan, mutta liialluksiin mennessään sekin kääntyy helposti itseään vastaan. Pelissä on esimerkiksi mahdollisuus kehittyä sotateknologian saralla, mikä tapahtuu vain valitsemalla kehitettävä kohde, jonka valmistuttua valitaan taas uusi tutkimuskohde ja samaa kiertoa jatkuu ja jatkuu pelin loppuun saakka. Ei sellainen ole hauskaa pelaamista, varsinkaan kun kehitettävien osa-alueiden määrä on laskettavissa muutaman käden sormin. Koko peliä vaivaa hieman sama ongelma; kaikki on näennäisesti kohdallaan, mutta sisällön syvyyttä ei ole monenkaan hitusen vertaa.

Vaikka sotastrategiapelit iskivät itsensä läpi lopullisesti jo kymmenisen vuotta sitten ensimmäisen Command & Conquer:n ilmestyttyä, niin suomalaisessa pienpeliteollisuudessa ei ole silti ollut havaittavissa minkäänlaista sotastrategiabuumia. Asiaa voi pitää sinänsä varsin yllättävänä, sillä strategiapeleissähän erityisesti monen pikkupelin kompastuskiveksi koituvat grafiikat eivät ole kaikkein keskeisimmissä roolissa.

Pekka Rantasen kehittelemä War v2.3 on rohkea yritys lähteä yhdistelemään viime vuosien menestyksekkäimpiä strategiapelejä moninkertaisesti esikuviaan pienemmällä budjetilla. Lopputulos sijoittuukin johonkin C&C:n, Diplomacyn ja Civilizationin välimaastoon, mitään kyseisistä suuruuksista kuitenkaan varsinaisesti muistuttamatta. Nimensä mukaisesti pelissä soditaan enemmän kuin YK:n turvallisuusneuvosto sallii, joten pehmeämpiä arvoja tai muuten vain syvällisempiä pelejä kaipaavien kannattaa kiertää tämä teos kaukaa.